Tunnustan, en ole keksityttöjä. Jos pöydässä on juustokakkua tai jäätelöä, varautukaa siihen että rynnin pöytään kuin virtahepo ja käytän hävyttömästi kyynärpäätaktiikkaa saadakseni sen suurimman palan. Keksit? Vaikka kahvin kanssa ei olisi mitään muuta tarjolla, ne tylsät mariekeksit ja dominot sun muut olisivat täydellisen turvassa. Piparit maistuu kyllä kerran vuodessa, mutta viimeistään tapaninpäivänä kehittelen jo jälkiruokia joihin voisin hyödyntää ne ylimääräiset purkin pohjalla vaeltelevat reppanat. Nyt löysin kuitenkin sellaisen keksiohjeen että oksat pois. Jollen olisi pakannut koko satsia lahjapusseihin, istuisin tälläkin hetkellä röyhtäilemässä keksiähkystä sohvan nurkassa. (No istun kyllä tälläkin hetkellä, mutta ilman sitä keksiähkyä.)
Kokeilkaa nyt hyvät ihmiset Vaneljan
Karpalo-kanelikeksejä. Oikeasti, kokeilkaa. Jo pelkästään se uunista kantautuva tuoksu vie järjen. Epäilen että nämä eivät edes kuulu keksikategoriaan, vaan ovat keksien evoluutiossa se kehittyneempi aste.
Super keksius herkkulensis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti